keskiviikko 21. elokuuta 2013

hei sitten, kotipäivät

Olen tehnyt 4-päiväistä työviikkoa siitä lähtien kun palasin pari vuotta sitten hoitovapaalta töihin. Työpäiväni matkoineen venyvät usein, joten yhteistä aikaa lapsen kanssa ei paljon arkena jää. Onneksi mies pääsee hakemaan lapsen hyvissä ajoin, joten tytön tarhapäivät eivät veny liian pitkiksi. Minun ja lapsen yhteiset vapaat maanantait ovatkin olleet kullan kallista äiti-tytär -aikaa. Silti loput arkipäivät ovat vaivanneet minua jatkuvasti, koska en meinaa saada niitä tasapainoon. Sen lisäksi, etten ehdi nähdä lasta tarpeeksi on muitakin miinuspuolia: syön liian myöhään, enkä ehdi harrastaakaan mitään. Mies ehdotti kerran, että siirtyisin 4-päiväisesta viikosta 6-tuntiseen päivään (5 päivää viikossa). Tyrmäsin ehdotuksen, koska pidin yhtä yhteistä vapaapäiväämme toimivampana ratkaisuna.

Pitkän ajan päästä aloin miettiä, ettei 6-tuntinen päivä ehkä olisikaan huonompi ajatus, vaikka siihen liittyykin omat haasteensa; työpäivä on vaikea puristaa kuuteen tuntiin. Mutta toisaalta, pitäähän minun nytkin tehdä neljän päivän aikana melkeinpä viiden päivän työt.


Hyötyjä siinä olisi ehdottomasti se, että vaikka välillä joutuisinkin olemaan töissä hieman pitempään, tulisin silti lähteneeksi paljon aikaisemmin kuin nyt. Tämä taas mahdollistaa sen, että minäkin pystyisin viemisen lisäksi myös hakemaan lapsen tarhasta ja pääsisin perheen kanssa samaan aikaan ruokapöytään. Ja koska ilta-aikaa jäisi enemmän, minulla riittäisi varmasti energiaaja ja aikaa tehdä perusaskareiden lisäksi muutakin. Epäilemättä miehenkin työnjälkeinen aika tulisi olemaan vähän vapaampi. Ehkä nukkumaanmeno-ongelmanikin voisi ratketa kun malttaisin mennä sänkyyn hyvissä ajoin. Hyviä puolia on paljon.

Minulla on ollut sellainen olo, että tämä syksy tulee olemaan jonkinlaista muutoksen aikaa – ja nimenomaan positiivisessa mielessä. Eilen sitten tein ratkaisevan päätöksen ja neuvottelin viikkorytmin vaihdoksesta työpaikan ja päiväkodin kanssa. Muutokset voidaan päiväkodissa tehdä aina kuun alusta alkaen, joten minulla on nyt reilu viikko aikaa asennoitua uuteen suunnitelmaan. Olen muutoksesta samaan aikaan innoissani (yllä listaamieni seikkojen ansiosta) ja surullinen: yksi yhteinen arkivapaa oli vielä ripe siitä elämästä kun olin vielä kokonaan lapsen kanssa kotona. Minulla on sitä kova ikävä. 

Todellisuus iski kasvoille kunnolla vasta tänä aamuna: Tämä tapahtuu nyt oikeasti! Tuntuu, että otin jopa hoitovapaalta palaamisen kevyemmin. Luulen, että tässä on kyse nimenomaan siitä, että tiedostan yhä selvemmin lapsen kasvavan: hän ei ole enää täysin minun. Ei ole enää niitä yhteisiä arkipäiviä, kun mietitään että mitä tänään keksittäisiin vai ollaanko vaan kotona. Tunnetta voimistaa myös se, etten tiedä tulenko enää koskaan kokemaan sitä äitiysloma- ja hoitovapaa-arkea. Siksi tästä luopuminen on yllättävän iso juttu. Toki teen vieläkin lyhyempää viikkoa, mutta olen silti joka päivä poissa. 


Nyt saan heittää hyvästit myös muulle ohjelmalle, jonka maanantait mahdollisti: en pääse hoitamaan menoja, kuten neuvolaa, lääkäriä tms. ilman että ne vievät työaikaa. Samoin "leikkitreffit" äitiyslomalla tutustumiemme kavereiden kanssa vaikeutuu arkena huomattavasti. Puhumattakaan molemmille mieluisista kauppareissuista, kun menimme lapsen kanssa yhdessä hoitamaan viikon ruokaostokset ja toisinaan poikkesimme lounaalla jossain kivassa paikassa. Ne oli meidän juttuja. Pientä huonoa omaatuntoa aiheuttaa sekin että vaikka meillä tulee olemaan yhteistä arkiaikaa enemmän, silti nyt lapsen tarhaviikko viidennen päivän myötä pitenee. Toinen on kuitenkin vasta kolme ja puoli. Yritän selittää itselleni, että onneksi yksittäinen päivä ei sentään ole kovin pitkä ja hän tuntuu viihtyvän uudessa päiväkodissa tosi hyvin.

Hirveän ristiriitainen olo. Vaikka koko perhe taatusti hyötyy uudesta järjestelystä paljon, on sellainen fiilis, että minusta ollaan leikkaamassa osaa pois. Täytyy raportoida tilanteesta sitten kun olemme eläneet vähän aikaa uuden "mallin" mukaan. No joka tapauksessa tilanne voisi olla ihan toisenkinlainen, joten kaiken järjen mukaan minulla ei ole mitään itkun aihetta: minulla sentään on mahdollisuus lyhennettyyn työviikkoon niin kauan, kunnes lapsi menee toiselle luokalle. Se on iso juttu se.


2 kommenttia:

  1. Kyl se siitä voitoks muuttuu. Ymmärrän kyllä todella tuon luopumisen tuskan. Kauheaa!

    Hyvää varmasti toi kaalitortilla yllä. Hauskaa, kun sen lukee, että housuissas on kaalitortilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, eiköhän se siitä lähde. :)

      Arvaa oonko nauranut itse samaa! Usein kun linkittää postauksen, siinä on tosi huvittavia "housuissas on takapiha", "housuissas on hampurilaisia" jne. :D Kokeile noita kaalitortilloja vaikka soijarouheella tai vaikka soijanakkipaloilla tms. Toimii varmaan niilläkin hyvin!

      Poista