pollo limonellon kasvisversio

Tein tässä jokin aika sitten Pollo limonelloa ja päätin kokeilla sitä seuraavaksi kasvisversiona. Eilen tuli hyvä tilaisuus kun kasvissyöjä-siskoni perheensä kanssa tulivat meille. Ruoka onnistui todella hyvin! Korvasin kanan halloumilla ja lisäksi sävelsin ohjetta vielä lisää: laitoin sekaan tosi ison sipulin, kesäkurpitsaa ja sieniä. Suosittelen kokeilemaan. Aikaisemman juttuni ja ohjeen voit katsoa täältä.

sosiaalinen vai sosiaalinen?

Aina kun syntyy joku ilmiö, ihmiset hullaantuvat. Sitten hetken päästä seuraa perinpohjaiset analysoinnit, kyseenalaistaminen ja vastareaktio. Sama juttu on tapahtunut sosiaalisen median kanssa. Aluksi porukka oli ihan jee ja sitten monia alkoi kyrsiä kun siellä pitää olla ja mainostaa yksityiskohtia omasta elämästä, olla aktiivisia. Ja sen vaarat. Onhan tietenkin hyvä olla varovainen, mutta tänä päivänä sen saisi sitten ulottaa varmaan joka ikiseen toimeen. Kaikesta jää jälki.

Minulta kysellään toisinaan, että eikö minua ahdista se "velvollisuus", että on "pakko" kommentoida takaisin jotain tekstiä, kiittää tai ylipäätään reagoida säännöllisesti johonkin asiaan, joka minulle on kohdistettu. Tai eikö minua ahdista koukkuun jääminen. Tai eikö ärsytä se, että ihmisiä tapaa vaan siellä virtuaalisesti, eikä livenä. Eikö häiritse, että joku muu on aina askeleen edellä jonkun tiedon kanssa? Pitäisikö minunkin tietää tuo tai tämä asia ja olla ajan hermoilla kun nuo muutkin ovat? Vastaus on ei, koska asia ei edes ole niin mustavalkoinen. Se kaikki on vaan ihmisen pään sisällä. Ei minun ole pakko tehdä siellä mitään, mutta teen siksi että haluan! En siksi, että joku muu haluaa tai odottaa sitä minulta. Olen sitä paitsi niin sosiaalinen ihminen, että on melkein sula mahdottomuus, että jättäisin koko kanssakäymisen pelkästään Facebookin varaan. Se ei ole laiskistanut minua tapaamaan muita ihmisiä, mutta tosiasia on, että minulla on tällä hetkellä arkena todella vähän vapaa-aikaa ja Facebook on oikeastaan pieni pelastus siihen, että pystyn olemaan ystävieni kanssa tekemisissä säännöllisesti. Ja mikä parasta, siellä voi kommunikoida monen kanssa vaikka samaan aikaan ja keskustella asioista yhdessä. Se on sitä paitsi edullistakin. Koukussa olen ihan varmasti, mutta mielestäni vielä niin terveellä pohjalla, että pystyn halutessani hyvin olemaan vaikka ulkomaanmatkani ajan käymättä siellä ja niin olen usein tehnytkin. Voin myös olla siellä hiljempaa, jos minulla ei ole sen enempää sanottavaa. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi toisen tiheät check-in- tai stauspäivitykset tai ylipäätään suuri aktiivisuus ärsyttää joitain sosiaalisessa mediassa. Mitä varten se sitten on tehty?

Joskus julkisuudenhenkilöt saattavat päivitellä näitä samoja kysymyksiä erilaisissa haastatteluissa, mutta sitten he kuitenkin vievät suuren, hallitsemattomamman yleisön omaan elämäänsä muuta kautta. He antavat näissä jutuissaan toki yksityisyydestään ulos juuri sen verran kuin itse haluavat, mutta eipä se eroa sen enempää normaalista aktiivisesta Facebook-käyttäjästä. Paitsi että Facebookissa voi valita tarkemmin lukijansa ja useimmiten yleisö on pienempi.

Minua ei ole koko sosiaalisen median historian aikana ahdistanut mikään noista minulle esitetyistä seikoista. En olen myöskään yhtään kertaa harkkinnut tilini lopettamista, koska näen siinä omalta kannaltani katsottuna oikeastaan vain positiivisia asioita. Työskentelen koneella ja sen vuoksi sen kautta kommunikointikin on minulle täysin luonnollista. Vaikka kommunikointi tapahtuu Facebookissa ei-kasvotusten, kaikki tunteeni ovat yhtä aitoja kuin livetapaamisissa, tarkoitan sanomiani asioita ihan samalla tavalla ja välitän toisesta aivan yhtä paljon. Ja kun näemme ystävien kanssa "oikeassa elämässä", voimme kätevästi jatkaa siitä mihin verkossa jäimme.

Ilman tuota yhteisöä minulta olisi jäänyt moni livetapaaminen kokematta ja moni vanha kaveri löytämättä. Äitiyslomani aikana se oli pääsyni ulkomaailmaan, etenkin lapsen vauva-aikoina, jolloin hänellä oli monet päikkärit ja paikalliset mammaverkostoni olivat vielä olemattomat. Se kautta on maailman kätevin sopia asioita, tapaamisia ja tapahtumia.

En hyväksy kavereikseni ihan ketä vaan, mutta olen luonut ryhmiä ja luonut niille erilaiset oikeudet. Lähimmäiset näkevät luonnollisesti eniten. Lisään tiliini paljon kuvia elämästäni, myös lapsesta ja se on yksi asia, josta porukka on tosi varuillaan. Monet sanovat, että koska lapsi ei voi ikänsä vuoksi päättää, silloin on väärin laittaa hänestä kuvia nettiin. Ettei voi koskaan olla varma, mitä mieltä hän olisi siitä vanhempana ja ei tiedä kuka pervo niitä sitten katselee. No totta ja minusta on hyvä olla varovainen, mutta sitten olen nähnyt tällaisen teorian ontuvan niin, että jos esimerkiksi tulee mahdollisuus, että lapsi pääsee vaikka vaatemainokseen, videopätkään tai muuhun näkyvään, tilannetta katsotaan eri tavalla. Miksi? Eihän lapsi voi sitäkään päättää.

Kuvat todella ovat Facebookin omaisuutta siitä hetkestä lähtien kun ne sinne laitetaan, mutta haluan lähtökohtaisesti vielä luottaa tähän maailmaan, vaikken ihan sinisilmäinen olekaan. Jos joku hullu kiinnostuu miljoonista käyttäjistä juuri minun tavallisesta elämästäni, silloin minulla on tosi huono säkä. Ilman Facebookiakin saa toisesta ihmisestä tietoa aika helposti.

Sitten minulta kysytään, miksi sitten haluan jakaa tietoa ja kuvia elämästäni? En ainakaan leveilläkseni, vaan ehkä se johtuu avoimesta ja sosiaalisesta luonteestani. Minusta on hauskaa jos joku ystäväni tekee niin ja vastavuoroisesti minusta on kiva antaa vastakaikua. Eikös se ole koko jutun jutu sosiaalisessa mediassa? Jaan asioita, mutta on toki isoja alueita, joita en tuo yleisesti esille. Jokainen tuo itsestään sellaisen kuvan Facebookissa kuin haluaa, eikä siitä voi päätellä koko elämää. On paha virhe luulla tuntevansa ihminen Facebook-käyttäytymisen perusteella vaikka toinen aktiivinen siellä olisikin.

Porukka ärsyyntyy nykyään vaikka mistä. Sekin on alkanut joitain ärsyttää kun ihmiset jakavat linkkejä. Miksi? Minusta ainakin on mukavaa kun ystäväni linkittävät seinälle uutisia, musiikkia, sivustoja tai mitä vaan, mikä meitä muita saattaa kiinnostaa. Minusta se on huomaavaista. En tietäisi läheskään niin paljon asioita ilman Facebookia tai osaisi katsoa asioita niin monelta kantilta, vaikka luenkin uutisia pari kolme kertaa päivässä.

Olenkin ihmetellyt, miksi nämä kaikkein suurimman kyseenalaistajat ovat koko Facebookissa. Hei eivät kai uskalla erota sieltä, koska pelkäävät jäävänsä paitsi jostain oleellisesta. Ymmärrettävää kyllä. Voi olla, että he kohdistavatkin näitä kirjoitukseni alussa olleita kysymyksiä itselleen. Ehkä he painiskelevat itse sen asian kanssa, miten siellä kuuluisi olla ja tulevat sitä epävarmemmaksi, mitä varmempia jotkut muut ovat. Eniten hattuilua olen kuullut juuri ihmisiltä, jotka ovat siellä vähemmän aktiivisia. En minäkään lähde hattuilemaan sellaiselle, jota siellä ei huvita pahemmin olla, koska se on hänen oma asiansa. Minusta on pääasia, että jokainen löytää itselleen oikean tavan käyttää kyseistä palvelua ilman velvollisuudentuntoja, ahdistusta tai mitään paineita. Tai sitten lähteä sieltä kokonaan.

yök, alusvaatteet näkyy

Olen kuullut monen miehen inhoavan leggings-muotia, koska "naiset kulkevat pitkissä kalsareissa, eli alusvaatteessa!" No joo, eipä tunnu montaa miestä häiritsevän, jos naisella on bailaamaan lähtiessä yläosassa korsetti tai etenkin kesällä yöpaidaksi luokiteltava satiiniunelma, (mikä oli tosi yleistä etenkin muistaakseni tuossa 90-luvun puolivälissä tai lopussa..) Ei heitä tunnu sekään haittaavan, jos vähän pikkarit vilahtavat. Logiikka ontuu pahan kerran! Tässä taitaa kuitenkin olla kyse siitä, että (luojan kiitos) suurin osa naisista käyttää leggingsien seurana jotain takapuolen peittävää mekkoa/ tunikaa/ isoa villapaitaa/ paitapuseroa tms., josta muodot eivät pääse oikeuksiinsa. Miehet eivät pääse tarkkailemaan uumaa, takapuolta tai tissejä. Voooooi.

uusi pöytä, so sue me!

Vähän huono tuo kuva, mutta olemme pian yllä olevan pöydän omistajia. Estimated Time of Arrival on viimeistään Vapun jälkeen. En ole koskaan pitänyt Ikea-ruokapöydästämme ja mielestäni sen ostaminen oli muutamia vuosia sitten virhe. No ihan ok pöytä se on lukuunottamatta paria pientä ontuvaa ratkaisua ja hintalaatusuhde on mielestäni huono. Olen himoinnut tätä pöytää viime syksystä asti, mutta liian kalliin hintansa vuoksi olen tyytynyt vaan hiplaamaan sitä. Toissa viikolla saapui postiluukusta lappunen, joka muutti kaiken: kaikki tuotteet tässä kyseisessä firmassa olivat 40% alessa (paitsi elektroniikka tms.) yhtenä ainoana päivänä. Tuntui juhlalliselta ostaa tuo kaunis huonekalu ja vieläpä ihan kokonaan yhdellä kerralla. Ihme kyllä, mieskin on innoissaan.

Tämänhetkisen pöydän saa kyllä menemään huuto.netissä, jolloin ei jää niin huono omatunto.. (Huono omatunto minulla on kyllä lähinnä vaan muiden mussutusten takia, mutta ehkä pystyn elämään sen kanssa.) So sue me, jos meille tulee uusi pöytä! Kyllä muutkin tekevät hankintoja, joille ei olisi hengen hätää.

täytetyt kesäkurpitsat

Mies kokeili toissa iltana tehdä täytettyjä kesäkurpitsoita. Yleensä meillä on munakoisoja, mutta nyt vähän eri tavalla. Sisältö poikkesi myös normaalist. En tiedä tarkkaa reseptiä, koska seurasin homma vaan sivusta, mutta ainakin voin luetella näkemääni.

ainekset

kesäkurpitsa (suprise!)

jauhelihaa

punajuurta (purkista)

sipulia

sieniä

juustoraastetta

Kaikkea yllä mainittua oman maun mukaan. Kesäkurpitsa halkaistaan ja koverretaan. Muut ainekset paistetaan ja maustetaan oman maun mukaan suolalla ja pippurilla ja mitä nyt fiiliksen mukaan sattuu haluamaan. Täyte kesäkurpitsaan, juustoraaste päälle ja uuniin niin kauaksi aikaa, kunnes kesäkurpitsa on vähän pehmeämpi ja juusto sulanut. Nam!

tiivistä tunnelmaa

Yleisissä kulkuneuvoissa liikkuminen on kätevää ja helppoa, joskin välillä aikaavievää. Joissain tapauksissa taas niillä pääsee nopeammin. Yleensä niissä matkustaminen on ihan miellyttävää, tosin en ole koskaan edes joutunut käyttämään vakiostaan niitä linjoja, joissa eniten joutuu kokemaan ikäviä yllätyksiä, kuten istumaan kusiselle penkille.

Muutama asia minua ärsyttää ylitse muiden: roskien lattialle heittely ja se, ettei ymmärretä käyttäytyä ruuhkan mukaisesti. Esimerkkinä näkee todella paljon ihmisiä, jotka tulevat sisään iso reppu selässä. He seisovat väkijoukossa ja pyörivät sen ison repun kanssa aiheuttaen vieressä istuvan naamaan jatkuvia muksimisia tai vieressä seisovan matkustajan tuuppimista. Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta, jossa yläasteelle ja lukioon matkustettiin bussilla parikymmentä kilometriä suuntaansa. Kun tultiin bussiin, reppu otettiin aina selästä ja laitettiin jalkoihin. Onhan se joo helppoa olla ottamatta sitä selästä etenkin jos aikoo seisoa, mutta onhan tuossa selästä pois ottamisella pelkästään jo sekin pointti, että taskuvarkaille tarjoillaan tilaisuus suoraan tarjottimella. Mikäs sen helmpompaa kuin kamalassa tungoksessa reppu nenän edessä.

Toinen ruuhkajuttu on se, että esim. ratikoissa on niitä alas käännettäviä penkkejä. Ainakin Keski-Euroopassa on sellainen sääntö, että kun on ruuhkaa, niillä penkeillä ei istuta, ellet ole vanhus, raskaana tai matkusta lapsen kanssa (myös sellaisen, joka ei ole rattaissa). Siellä hätistetään saman tien seisomaan, jos alkaa tulla ruuhkaa tai sisään tulee joku suht isonkin lapsen kanssa. Kerran istuin Pariisin metrossa ihan ajatuksissani kun eräs matkustaja käski minua antamaan paikkani eräälle isälle ja tyttärelle. Että hävetti. No ensinnäkään en nähnyt heidän tulevan, mutta tietty olin myös vähän nolona siitä, että matkustin vaan suomalaisilla, ajattelemattomilla tavoilla. Siitä lähtien olen toiminut joka paikassa noilla säännöillä.

Yksi ärsytyksen aihe on se, että kuskien maine on yleisesti huono. Olen samaa mieltä siitä, että tosi töykeitäkin kuskeja on (vaikka miten aurinkoisesti heille hymyilisi), mutta niillä linjoilla mitä itse olen käyttänyt kuutisen vuotta on yleisesti ystävällisiä kuskeja. Tai sitten vaatimustasoni on matalampi, mutta kyllä minä aina heiltä tervehdyksen ja jopa hymyn saan. Enemmän näen tökeröä käytöstä asiakkaiden puolella.

Yhtä asiaa olen seurannut ihaillen: smurffien (eli lipuntarkastajien) hyväntuulisuutta. He ovat todella kohteliaita ja iloisia, vaikka joutuvat taatusti päivittäin ikäviin tilanteisiin. Ei, se hyväntuulisuus ei johdu voitonriemusta sakotettavaa kohtaan, vaan he ovat iloisia ihan oikeasti.

äiti ja iskä vapaalla

Saimme viikonloppuna tilaisuuden lähteä kahdestaan ulos. Äitini piti saada minulta lainaksi laukku matkaansa varten, joten sain houkuteltua vanhempani meille yöksi, jotta pääsemme miehen kanssa kahdestaan syömään ja elokuviin.

Tein vanhemmille valmiiksi edellisessä postauksessa olevaa Pollo Limonelloa ja leipää, jonka seassa oli paljon auringonkukan- ja seesaminsiemeniä. Minusta on aina kivaa hemmotella meillä kyläileviä ihmisiä ja etenkin jos he tulevat vahtimaan lasta, on hemmottelu vielä enemmän itsestään selvää.

Aina kun pääsemme treffeille, aloitan ravintolafiilistelyn jo monta päivää aikaisemmin surfafilemalla eat.fi-sivustolla. Tällä kertaa minulla ei kuitenkaan ollut todella kiireisestä viikosta johtuen aikaa tehdä sitä kuin yhtenä iltana, mutta eipä tuo tahtia haitannut. Kävimme syömässä Bali-Haissa, jonka ruoka on kyllä tosi hyvää. Tunnelma ravintolassa on rento, mutta samalla siinä on pieni sekoitus hienostuneisuutta. Sisustus on minimalistinen ja tarkkaan harkittu. Vaikka ravintolassa on aika vähän erilaisia elementtejä, silti siellä riittää katseltavaa etenkin sisustusta rakastavalle ihmiselle.

Vatsat täysinä syöksyimme Tennariin, mutta kaikki elokuvat, joihin meinasimme mennä olivat niin täynnä, että vaihtoehtoina olivat joko eturivin tai reunojen peräkkäiset paikat. No, otimme sitten ekan joka listalla oli alkamassa ja Hamiltoniin mentiin. Ihan ok, vaikken ole mikään toimintaelokuvien fani. Mutta pidän kuitenkin ruotsalaisista elokuvista niin paljon, että voin katsoa melkein mitä vaan.

Oli tosi rento ja piristävä ilta. Kotona kuului jo kuorsaus kun palasimme. Hiivimme nukkumaan sohvalle, jossa katselimme vielä vähän aikaa telkkaria.

Suklaakakkua jälkkäriksi. Ah!

Tuomiokirkko hehkui kotimatkallamme.

pollo limonello

Eräs kantislounaspaikoistani tekee todella hyvää Pollo Limonelloa ja vihdoin kokeilin sitä myös itse. Ekalla kerralla siitä tuli ok ja toisella se oli niin hyvää että vähän itsekin pelästyin (voisin melkein sanoa, että se on jopa parempaa kuin siellä kantislounaspaikassani). Sovelsin toisella kierroksella ohjetta vähän vielä itse. Kokeile ihmeessä, koska tämä on hyvää, etenkin jos pidät sitruunasta ja jogurtin tuomasta lievästä happamuudesta.

Pollo Limonello (4 hlöä)

3 broilerin rintafileetä

50 g voita

pari pientä sipulia pilkottuna

ripaus cayennepippuria

2 dl kuohukermaa

1 rkl kanafondia

1/2 rkl kurkumaa

3-4 murskattua valkosipulinkynttä

1-2 tl raastettua inkivääriä (toimii ihan hyvin myös jauheella)

2 rkl sitruunan mehua

2 rkl hunajaa

2 dl turkkilaista jogurttia

suolaa

n. 200 g spagettia

parmesania

tuoreita yrttejä

Suikaloi broilerifileet ja ruskista ne rasvassa pannulla. Lisää pilkotut sipulit ja cayennepippuri. Kuullota. Sekoita joukkoon kerma ja kanafondi. Anna kastikkeen kypsyä hetki (tässä välissä voit laittaa spagettiveden kiehumaan). Lisää kurkuma, valkosipuli, inkivääri, sitruunamehu ja hunaja. Jatka kypsennystä pienemmällä lämmöllä. Lisää lopuksi jogurtti ja suolaa maun mukaan. Sekoita kastike hyvin valutetun pastan kanssa. Tarjoa ruoka syviltä lautasilta ja ripottele päälle raastettua juustoa. Koristele annokset tuoreilla yrteillä.

Alkuperäisessä ohjeessa on vain yksi pieni sipuli. Omassa versiossani on kaksi pientä sipulia, mutta minun puolestani ne voivat olla vaikka isoja. Seuraavalla kerralla ajattelin testata tätä kasvisversiona, johon laitan sekaan tofua tai halloumia. Kesäkurpitsan palasetkin voisivat olla hyviä seassa muhineena..

alku

No niin, tässä sitä ollaan! Tervetuloa seuraamaan uudistettua blogiani, jossa tarkoituksenani on jakaa ajatuksia kaikesta mitä mieleen tulee yleensä hyväntuulisesti, mutta en aio peitellä myöskään ärsyyntymistäni. Olen pohdiskeleva tyyppi, mutta täällä blogissa tulen varmasti pitämään tekstini aika kevyellä, mutta silti henkilökohtaisella tasolla. Toki joskus saatan heittäytyä kirjoittamaan jostain syvällisemmästäkin. Edellinen blogini keskittyi pelkästään lapsen odotusaikaan ja pariin ensimmäiseen vuoteen. Käy lukemassa Pöksyblogi ykköstä ja kakkosta.

Vähän taustaa: olen reilu kolmekymppinen nainen. Olen naimisissa miehen kanssa, jonka kanssa olen ollut puolet elämästäni. Meillä on 2-vuotias tytär. Olen kotoisin pikkupaikkakunnalta, mutta viime vuodet olemme asuneet pääkaupunkiseudulla.

Olen tunteellinen ihminen, joskus liiankin empaattinen ja tosi itkuherkkä, etenkin turhatuneena tai väärinymmärrettynä. Minulla on valokuvamuisti ja rakastan visuaalisuutta. Onneksi, koska työskentelen sillä alalla. Se missä jollain muulla tulee hyvä olo hikilenkistä ja salitreenistä, minä saan voimaa pelkästä näkymästä. Yksi rauhoittavimmista asioista on katsella omaa isoa kirjahyllyä, nuotiota, merta, aivan paikallaan olevaa luontoa tai kaupungin silhuettia.

Rakastan katsella ihmisiä, jotka ovat keskittyneitä johonkin tilanteeseen, joten se itse tilanne jää minulta usein näkemättä. Olen puhelias ja rempseä, mutta sen lisäksi pidän muiden tarkkailusta. Käyttäytymiseni onkin monelle hämäävää: minua tuntemattomat luulevat heposti, etten touhottamiseltani kykene ajattelemaan tai havainnoimaan mitään niin tarkasti. Minusta on mielenkiintoista seurata ihmisten kasvoja, ilmeitä ja eleitä ja olenkin oppinut aika taitavaksi ihmisten lukijaksi.

Kiihdyn ja provosoidun aika helposti, mutta sulan melkein yhtä nopeasti. Inhoan ylimielisyyttä ja ilkeyttä rakastavia ihmisiä. Rakastan rutiineja, säännöllisyyttä, perinteitä ja järjestystä (eli jonkun mielestä olen painajainen). Osaan kyllä ottaa rennostikin, mutta minulla on kyllä opettelemista sen kanssa, että annan itselleni enemmän armoa.

Vielä kerran tervetuloa! Katsotaan mitä tästä syntyy..